"Kipu on yleensä punaista, mutta minä osaan tuottaa sokaisevan valkoista kipua. Pyydän, älä pelaa kanssani"

Kun tutustuin J:hin, huomasin pian että meillä oli yhteinen tuttu. Tämän yhteisen tutun kautta tiesin J:stä jo joitain asioita kun yhdistelin aiemmin kuulemiani tiedonmuruja. Tämän kautta uskoin, että ”Masterina” J olisi aika hellä: alistaisi lempeästi ja ettei J:n tyyliin kuuluisi kovakourainen käsittely. Koska pidin J:tä vaarattomana, J:n pimeä puoli tulikin minulle yllätyksenä. Luotin siihen, ettei ollut syytä pelätä, koska yhteinen tuttumme ei nähnyt siihen aihetta kun kysyin asiasta.

J kysyi nopeasti kokemuksiani kivusta. Hän kertoi kivun olevan yleensä punaista, mutta että hän osasi tuottaa sokaisevan valkoista kipua. En ymmärtänyt mitä hän sillä tarkoitti ja se pelotti minua. Yritin huolestumisestani huolimatta luottaa toiseen: eihän kukaan järjissään oleva ihminen oikeasti ketään satuttaisi. Se vaan, ettei J ollutkaan järjissään, minkä ymmärsin kunnolla vasta J:n naisystävään tutustuttuani ja kuvion (täydellinen kaksoiselämä erilaisine persoonineen, J:n oman äidin huolestuminen J:stä tämän ollessa lapsi ja J:n teini-ikäisestä asti ollut kasvava kiinnostunut manipulointiin ja alistamiseen) kirkastuttua. Siis melko myöhään vaikka olimme kolme ja puoli vuotta suhteessa toistemme kanssa.

Kerroin J:lle suhteemme alussa edellisestä, väkivaltaan päättyneestä bdsm-tyyppisestä suhteestani, jossa opin pelkäämään kohoavaa kättä ja jonka jäljiltä olin henkisesti hajalla. J ei valottanut mistä hän itse piti ja millaista ”narttua” etsi, joten kerroin mahdollisimman paljon aiemmista kokemuksistani, peloistani ja rajoistani. Koville otteille minulla oli ehdoton ei ja minulle se tarkoitti esimerkiksi kovaa piiskausta, fistausta ja nyrkillä lyömistä.

J ei vain välittänyt rajoistani. Häntä ei kiinnostanut miten paljon itkin ja anelin ja miten tyhjäksi hän minut henkisesti sai ajankanssa. Hän katseli kun kamppailin ja kuinka mieleni lopulta pakeni tilanteita. Vasta eromme jälkeen ymmärrän yhä paremmin mitä niissä tilanteissa tapahtui ja mitä J teki ja jätti tekemättä. Ja se saa jumalattoman vihaiseksi.

Ensimmäisen palleaan tulleen nyrkiniskun jälkeen olin hämmentynyt ja epäuskoinen. Minun oli vaikea ymmärtää kokemaani. Edellisessä suhteessani minua ei koskaan pahoinpidelty nyrkillä. En voinut ymmärtää, että se pukuun pukeutunut, johtavassa asemassa oleva korkeakoulutettu mies oli juuri iskenyt minusta ilmat pihalle. J teki sen, koska en totellut häntä heti. Hän suukotti sen jälkeen ja otti kainaloon. Piti lähellä, helli ja lohdutti. Palautteli shokista takaisin tähän maailmaan.

Ehkä aiempi väkivaltainen suhteeni teki minusta helpon J:lle. Alussa pistin vastaan: raavin kynsilläni, yritin lyödä avokämmenellä. Yritin töniä ja satuttaa. Opin kuitenkin nopeasti että J oli kuten tätä edeltänyt entisenikin: armoton ja tunteeton sille päälle sattuessaan eli parempi oli olla vastustelematta ettei kävisi vielä pahemmin. Suojauduin siis miten parhaiten taisin vaikka se sai minut vihaamaan itseäni. Vihasin sitä, etten laittanut vastaan. Vihasin kiukunkyyneleitäni. Vihasin häpeääni kun nielin sellaista kohtelua. Yritin vain selviytyä hakkaamisen loppuun ja poistua mielessäni tilanteesta. Hyvinhän se sinänsä onnistui, koska noita mielenvaurioita nyt edelleen työstetään terapiassa.

J:lle tekniikka oli tuttu ilmeisesti aiemmista suhteistaan; hän tiesi, että hakattu ehkä pakenee tilannetta katselemalla tapahtumia vaikkapa katonrajasta. Kun hän esitti peiliteoriaksi esittelemänsä ajatuksen etäämpää katselevasta mielestä, mietin vain miten fiksu ja lukenut J olikaan. Jälkikäteen tulkitsen tuon tiedon hieman toisin... se olikin käytännöstä kummunnut havainto. Ehkä juuri tuo oli opettanut J:lle miten mieltä käsitellään. J ei nimittäin jättänyt hakkauksen jälkeen minua yksin vaan sitä seurasi aina syli, hali, suukottelu, läheisyys. 

J piti lähellään niin kauan kuin tarvitsi; hän odotti kärsivällisesti että jähmettynyt kroppani alkoi päästä lamaannuksestaan ja että mieleni alkoi palailla tähän maailmaan ainakin niin, että joko aloin itkeä kun mieli alkoi sanoittaa tapahtumia tai kun hakkauksessa alkanut hysteerinen itku muuttui jonkinlaiseksi kyvyksi kommunikoida. Ihan täysin ei mieli aina toipunut niissä tapaamisissa. Saatoin sisäisesti olla lamaantunut mutta toimia ulospäin edes sen verran normaalisti että J uskalsi päästää minut kotimatkalle tai toisaalta koki turvalliseksi itse lähteä luotani.

Minun taktiikkani oli kestää. Kestää hakkaus, kestää jälkihoito ja sitten mitään kenellekään sanomatta hyvästellä suhde kun tapaaminen on ohi. Odotin jälkihoidon aikana aina toisen lähtöä tai että minun annettaisiin lähteä. Se oli kannatteleva ajatus, joka auttoi minua. Toistin mielessäni sitä ajatusta, että oven sulkeutuessa on turvallista lopettaa suhde ja sitä hetkeä odotin paikoilleni jähmettyneenä.

Kolmen ja puolen vuoden suhteemme aikana J pahoinpiteli muutaman kerran erityisen rankasti. Ensimmäisellä kerralla hän sitoi liikkumiskyvyttömäksi, löi nyrkillä ja piiskasi. Viimeisteli anaaliseksillä. Sillä samalla matolla, missä minä kärsin ja itkin, tulee pian jokeltelemaan ja myöhemmin konttaamaan J:n syntymistään odottava lapsi. Toivottavasti siitä muksusta ei tule psykoa.

J:n ja J:n naisystävän seurustelun ensimmäisenä syksynä J tuli eromme jälkeen yöllä ilmoittamatta kylään. Hän mätki nyrkillä ja pieksi. Se on yksi pahimmista muistoistani. Nyrkinisku leukaan tuntui kuin se olisi saanut aivot liikahtamaan. En ole sitä ennen enkä sen jälkeen tuntenut sellaista, ja se oli pelottavaa. Se koko tilanne unenomaisuudessaan ja painajaismaisuudessaan on edelleen mielessäni - kahden vuoden jälkeenkin.

Vuotta ennen eroamme J pieksi minut sängyssään naisystävän ollessa poissa. Hän sitoi taas liikkumiskyvyttömäksi ja teippasi ensimmäistä kertaa myös suuni. Pieksi sitten selän taakse sidottuja kämmeniäni, pakaroitani ja jalkapohjia kun kamppailin hapenpuutteen kanssa. Suu teipattuna ja paniikin yltyessä pelkäsin kuolevani kuten niihin aikoihin uutisoitu Vilja Eerika. Se oli ensimmäinen kerta kun J:n leikeltyä teipin irti pyysin itkien, että hän päästäisi minut pois ja etsisi kenet tahansa muun tilalle. Ehkä se kerta ja sen jälkeinen rikosilmoituksen teon pohtiminen loivat pohjaa erolle; tajusin, että vaikka kuinka rakastin, mieluummin erosin kuin kestin enempää.

Väkivallasta jää jälkiä. Saan edelleen ammattiapua enkä tiedä palaanko koskaan ennalleni. Se on raju hinta. Jos voin näillä teksteilläni suojella yhtäkin päätymästä suhteeseen J:n tai muun hänen kaltaisensa kanssa tai lähtemään huonosta suhteesta niin näille teksteille on paikkansa.

J ei hakannut minua jokaisella tapaamisella. Päinvastoin. Saattoi mennä kuukausia ilman fyysistä väkivaltaa. J alisti enemmänkin henkisesti; kutsumalla huoraksi tai nartuksi, antamalla ohjeita ja käskyjä, vaatimalla minua tekemään erilaisia tehtäviä. Alistaminen oli suurimmaksi osaksi seksuaalista: suuseksin antamista polvillaan hänen edessään, rahina toimimista, koulutytöksi pukeutumista, seksiä kun J katsoi samalla pornoa eikä minua.

Naisystävän tultua kuvioihin meidän suhteemme meni sairaammaksi. Naisystävältä kuulin, että J käytti erektiolääkkeitä ja testosteronigeeliä. Se tuli yllätyksenä minulle. Testosteronivalmisteet voivat lisätä aggressiivisuutta, millä naisystävä itselleen onkin nyt selittänyt sitä, että hänen puolisonsa hakkaa muita naisia.

En osaa sanoa, alkoiko J käyttää testosteronivalmisteita pystyäkseen harrastamaan seksiä naisystävänsä kanssa (tunteeko se mies edes vetoa avopuolisoonsa?) ja vaikuttiko silloin mahdollisesti alkanut käyttö minun ja J:n tapaamisten sisältöön. Toisin kuin J:n naisystävä, en nyt itse syyttäisi testosteronivalmisteita siitä, että toinen hakkaa nyrkillä, raiskaa ja kusee päälle. Se ja sama mitä valmisteita käyttää, J on itse vastuussa omasta käytöksestään.

Se, että fyysistä väkivaltaa ei ollut jatkuvasti auttoi jatkamaan suhdetta J:n kanssa. Jossain vaiheessa pohdin väkivallan syitä. Ensimmäisen nyrkiniskun jälkeen opin, että nyrkistä tulee jollen tottele. Silloin mietin, millaista tottelevaisuutta J saattoi minulta odottaa ja voisinko täyttää ne toiveet niin, ettei hänen ”pitäisi enää rankaista minua”. 

Aloin myös opetella ennakoimaan J:n haluja. Jos täyttäisin hänen toiveitaan ennen kuin hän olisi ehtinyt niitä kaivata tai pyytää, hän pysyisi hyväntuulisena eikä tuntisi tarvetta käsitellä minua rajusti. Ja kun viikkoja saattoi kulua ilman ongelmia, aloin ajatella, ettei hän enää pieksisi minua, ei näkisi syytä siihen tai että joka tapauksessa päättäisin tämän suhteen ennen seuraavaa kertaa sillä eihän tämän ollut tarkoituskaan kestää koko elämää.

J:stä vain oli vaikea erota. Minä rakastuin. Se tuntui huumaavalta, sillä päättyneen suhteeni jälkeen en uskonut voivani rakastua enää toista kertaa elämässäni. J:ssä oli paljon hyvää ja hän tuntui ihmisenä kuitenkin luotettavalta ja turvalliselta; olihan hänellä akateeminen koulutus, hyvä työpaikka, hän oli pidetty ystävänä, työtoverina, veljenä... 

Uskoin sinisilmäisesti ettei hakkaus toistuisi, että J oppisi rajani ja että J:kin oli pohjimmiltaan mieleltään normaali. Niinpä avasin yhä uudelleen ja uudelleen ajatuksiani liian kovasta käsittelystä, rajoistani ja tunteistani, ja kun hakkausta ei hetkeen kuulunut, se myös tuuditti siihen uskoon, ettei seuraavaa kertaa enää tulisi.