Throwback Thursday: D/s-suhteesta, rakkaudesta, erosta ja ihmisten muuttumattomuudesta

     Minulla on toisinaan edelleen ikävä ensimmäistä Domiani. Eromme jälkeen valta-asetelma on jollain tavalla ollut muutoksessa. En ole enää se naiivi, kokematon, rakastunut ja alistuva tyttö vaan enemmän tasavertainen R:n kanssa. R tekee typeryyksiä, joista moitin häntä. Ja toisaalta juuri R on ollut se, jolle olen itkenyt kun tilanne eksäni kanssa satuttaa niin kovasti.

Päiväkirjamerkintöjeni jälkeen on lohdullista huomata, että ensirakkaudesta voi päästä yli. Rakkaus voi hiipua tai muuttua romanttisesta kohti rakkautta, jota ystävää kohtaan voi tuntea. R on ja tulee todennäköisesti olemaankin yksi merkittävimmistä miehistä ja suhteistani. Mutta kuitenkaan hän ei ole voittamaton: olen rakastanut rajummin hänen jälkeensä ja huomannut, että seksi muidenkin kuin R:n kanssa voi olla mieletöntä...

Ehkä joskus tulen lukemaan tekstejäni, joita olen kirjoittanut eksästäni ja tuntemaan samoin kuin nyt: tuntemaan haikeutta, suruakin mutta pitämään eroa minun itseni kannalta hyvänä. Toivon, että voin myös lukea tekstejäni eksästäni rakastuneena - rakastuneena toiseen mieheen, joka kohtelee minua hyvin. Paremmin kuin kukaan aiemmista.

---

3.1.2012 Day 3: Olla vallan alla

"Pelko, häpeä, syyllisyys ja toivo ovat aina olleet vallanpitäjien mieleen." [Mika Ojakangas]

R on dominoiva. Henkisesti alistava. Manipuloiva. Hän tekee sitä äärimmäisen hienovaraisesti. Joskus jälkikäteen huomaan hänen ohjailleen juuri siihen suuntaan, mihin luulin päätyneeni "luonnostaan".

R ei pakota. Hän voi pakottaa fyysisesti, mutta mieltä hän ohjailee niin taiten, että pökerryttää. En edelleenkään tiedä, mitkä nykyisissäkin ajatusradoissani ovat hänen "kättensä töitä". Tiedän että ilman Raymondia en olisi seksuaalisesti niin avoin. Mutta en tiedä olinko valmiiksi taipuvainen tiettyyn suuntaan seksin suhteen ja jonka valmiutta Raymond vain hieman kasvatti ja kehitti vai loiko R sen, mitä nykyisin seksuaalisesti olen?

Pelko, häpeä, syyllisyys ja toivo ovat vallanpitäjien mieleen... R:llä on valtaa. Hänellä on ollut melkein ensihetkestä asti. Ensin kiinnyin häneen nettimiehenä, jolle purin nuoren tytön tarmolla murheitani. Sitten tapasimme. Koukutuin herkkiin sormiin. Loin livenä yhteyttä ja kiinnyin. Puolen vuoden kuluttua olin korviani myöten rakastunut - ensimmäistä kertaa elämässäni. Viimeistään silloin R todella sai otteen minusta - vahvan otteen. Ja silloin minä huomasin, että sydän veti hänen luokseen ja etteivät muut miehet enää kelvanneet.

Syyllisyyttä tunnen usein. En ole koskaan tuntenut yhtä paljon syyllisyyttä ja katumusta kuin Raymondin kanssa. Toisaalta enpä ole myöskään uhitellut ja temppuillut. Vihaan häntä toisinaan. Se viha vain on ja kytee ja mietin, milloin menneiden kaunojen muistelu menee liian pitkälle. Milloin täytyisi päästä yli niistä asioista, jotka tapahtuivat kauan sitten?

Pelko Raymondin menettämisestä on usein läsnä. Hän on sekä paras ja läheisin ystäväni mitä tulee ajatusteni jakamiseen että myös mies, jota "muuten vain" rakastan. Hän tuntee minut parhaiten. Miltei läpikotaisin. En ole koskaan avautunut kenellekään niin paljon kuin hänelle. Avaudun, vaikka se on yksipuolista. Hän ei näe vaivaa kommentoidakseen suurinta osaa viesteistäni saati että avautuisi itsestään.

Kun Raymondille voin kertoa mitä tahansa ja hän on kuuntelijana ihminen, johon luotan aivan täysin, on sellaisesta vaikea ajatuksenakin irtaantua. Tahtoisin pitää hänet aina ystävänä. Toisaalta se on hankalaa - ystävyys on melko yksipuolista emmekä tapaa ystävinä ilman seksiä. Tapaamme aina vain seksinmerkeissä. Ja seksi... se on parhaimmillaan mahtavaa. Parhaimmillaan olemme menneet yhdessä pidemmälle kuin koskaan muiden kumppaneiden kanssa. Hän on avoin ja kokeilunhaluinen - mies, jonka kanssa ei tarvitse huolehtia estoista. Hänellä ei niitä ole enkä ole koskaan joutunut häpeämään itseäni. En halujani, en kokemuksiani, en fantasioitani tai toiveitani. Meillä menee seksin suhteen pääsääntöisesti hyvin. Jokin loksahtaa sen suhteen kohdalleen. On vaikea uskoa, että olisi toinen minulle niin hyvin seksin suhteen sopiva mies, joka pitäisi kokeilevasta seksistä, olisi taitava ja jonka kanssa vain ylipäätään natsaisi niin pirun hyvin.

Kaikesta huolimatta olen onnettoman optimistinen Raymondin suhteen. Toivoisin että hän vielä joskus sitoutuisi olemaan ainoastaan minun kanssani seksisuhteessa. Että hän hylkäisi muut ja kykenisi pitkään, vakaaseen seksisuhteeseen. Toivoisin että hän aikuistuisi, näkisi minussa enemmän hyvää ja ihanaa kuin on tähän asti nähnyt ja todella "kokisi nyt vain jonkinlaisen valaistumisen".;) Toivoisin että hänestä "tulee kunnollinen" - typerä, naiivi toive mutta ihmiset yleensä kypsyvät mitä enemmän ikää tulee. Raymondkaan ei ole enää mikään parikymppinen fruittari - ei ole kovin suuri ihme, jos siksi toivoisi, että hän asettuisi piankin, olisi nähnyt "riittävästi maailmaa" ja... huomaisi saavansa minulta seksin suhteen kaiken mitä haluaakin. Ja vielä reippaasti enemmän.

Kun tilanne on tuo; olen toiveikas, tunnen pelkoa hänen menettämisestään ja syyllisyyttä kutakuinkin kaikista pahoista teoistani, ei ole ihme että se valta minuun on ja pysyy hänellä. Pyristele siinä sitten irti...

---

Ihmiset uskovat muutokseen. Ihmiset haluavat uskoa muutokseen. Minä toivoin, että R muuttuisi. Minä toivon, että eksäni muuttuisi. Osa minusta on aina tiennyt, etten tule saamaan perinteistä, yksiavioista suhdetta rakastamani miehen kanssa, mutta toivosta on ollut vaikea luopua.

Kun luen vanhoja tekstejäni, muistan sen toiveikkuuden tekstini takana: toivonkipinän tilanteen muuttumisesta pois pelkästä seksisuhteesta kohti sitoutumista. Kolme vuotta myöhemmin huomaan, ettei mikään ole muuttunut: R pettää edelleen kumppaniaan, hän ei ole eronnut kumppanistaan, hänelle ei riitä pelkkä yksi salasuhde eikä hän toisaalta myöskään huolehdi terveydestään sen kummemmin kuin ennenkään.

Ihmiset toistavat toimintaansa. Taitava osaa ennustaa sen pohjalta tulevaa, mutta toiveikas luottaa sokeasti muutokseen. Niin kovasti kuin se nyt satuttaakin, minun pitäisi ymmärtää, että kolmen vuoden kuluttua tilanne on sama kuin nyt mutta R:n sijaan kyse on eksästäni. Eksäni ei tule muuttumaan. Eksäni elämäntilanne ei tule muuttumaan. Hän jatkaa toimintaansa samoin kuin tähänkin asti - hän on huomannut sen toimivan. Eksäni saa seksiä ja naisia. Hänellä on hyvä tilanne, eikä hyvä tilanne vaadi muutosta.

Eksäni toiminta tulee olemaan ennustettavaa, kuten niin ihmisten yleensäkin, ja minä tulen särkemään sydämeni yhä uudelleen ja uudelleen kunnes ymmärrän luopua toivosta ja lähteä.

Väkivalta - hyväksi minulle?

     Itkin taas tänään eroa. Pohdin onnellisuutta, rakkautta ja läheisen menettämistä. Puntaroin sitä, että omasta hyvinvoinnista täytyy huolehtia. Siitä, mikä minulle on hyväksi.

Jossain niissä pohdinnoissa asioista, jotka eivät ole minulle hyväksi, aloin tavoittaa jotain. Pohdintoni ovat vielä haparoivia eivätkä kyyneleet ole täysin kuivuneet, mutta jossain siellä takaraivossa kutittelee ajatus siitä, ettei väkivaltainen mies voi olla täydellinen.

Väkivaltainen mies tai väkivaltainen suhde ei ole minulle hyväksi.

Väkivaltainen mies tai väkivaltainen suhde ei voi olla täydellinen.

Se, miten näen eksäni ja suhteemme, on jollain tapaa vinoutunut. Rakastan miestä, joka ei ehkä ole rakkauden arvoinen. Pidän ehkä arvossa suhdetta, joka ei ole minulle itselleni hyväksi. Jokin toinen mies ja jokin toinen suhde voi sen sijaan olla lähempänä täydellisyyttä.

En vain vieläkään oikein osaa hallita tunteitani. Ei rakkautta ja ikävöimistä vain voi päättää lopettaa. Tunteet eivät kuihdu käskystä.

Tiedän, että on miehiä, jotka kohtelisivat minua paremmin kuin eksäni. Tuntuu vain haastavalta kiinnostua heistä. Entiseeni verrattuna - mieheen, jota rakastan vaikkei pitäisi - kaikki vaikuttavat kovin tylsiltä, tavallisilta, vaisuilta.

Ymmärrän, että kykyni nähdä entiseni ja suhteemme on jotenkin kapeutunut ja suistunut radalta. Silti se tieto ei ainakaan vielä auta minua. Se ei poista tunteita - ei rakkautta ja ikävää. Se ei saa minua näkemään suhdetta ja tilannetta ulkopuolisen silmin.

Alkavalla viikolla tarkoitukseni on käydä muutamilla treffeillä. En ole kovin toiveikas enkä innostunut. Kaikkein mieluiten menisin sänkyyn peiton alle käsi kädessä sen kanssa, jota eniten rakastan. Olisin kainalossa, nauttisin toisen lämmöstä ja antaisin sen kaiken surun ja pahan olon hiljalleen haihtua. Ihmisellä, jota eniten rakastaa, on se taito. Taito saada olo kevyemmäksi. Ja juuri sitä kaipaan...

Throwback Thursday: Onnellisuudesta ja rakkaudesta

     Erostani ensirakkaudeni kanssa on pian kolme vuotta. Suhteemme oli sekava ja satuttava D/s-suhde. Olin ensimmäistä kertaa elämässäni rakastunut ja tuo mies vain sattui olemaan tahollaan tukevasti varattu. Sen suhteen aikana vuodatin paljon kyyneleitä - niin sydänsuruista kuin fyysisestä kivustakin.

Puoli vuotta erosta huomasin, etten enää rakastanut häntä. Rakkaus kuihtui jossain vaiheessa ja tapailin jo tulevaa miestäni eli rakastamaani eksää. Nykyisin olemme ensirakkauteni kanssa jonkinlaisia ystäviä. Olemme tapailleet viimeisimmän eroni jälkeen, ja hän on edelleen yksi läheisimmistä "ystävistäni". Hän on yksi niistä harvoista ihmisistä, jotka todella tuntevat minut.

---

5.1.2012 Day 5: Mistä onnellisuus koostuu?

Kahlasin vasta lehtipinoani, johon oli kertynyt viime kuukausilta läjä läpysköjä. Ajattelin rentoutua. Lukea jotain Cosmon kaltaista hömppää, olla iloinen ja saada ajatukset narrattua pois Raymondista.

Heittäydyinkin sänkyyn marraskuun Trendin kanssa ja selasin ensimmäiseen lukemattomaan artikkeliin; "Ihmisen jälki. Rakkaus ei katoa, vaikka kumppani kuolee. Nuoret lesket kertovat."

...

Vollotin ensimmäisestä kappaleesta asti. Luin naisesta, joka oli tutustunut 19-vuotiaana mieheensä, kasvanut yhdessä hänen kanssaan ja jatkanut 12 vuotta yhteistä polkua kunnes kuolema erotti. Luin etenevästä sairaudesta, jäähyväisistä, itsemurhan tehneen miehen kumppanista ja parista, joka oli ehtinyt tuntea kolme vuotta ennen miehen poismenoa. Luin ja itkin ja pala kurkussa kasvoi. Artikkelin lukemisen jälkeen naama oli täplikäs, posket kyynelissä ja silmäni niin turvonneet, että yritin onnettomana taputella niitä vähän pienemmiksi ennen ulos lähtöä. Olin turta ja järkyttynyt. On siinäkin tapa rentoutua.

Omat pyrkimykseni irtautua rakastamastani miehestä tuntuivatkin yhtäkkiä pieniltä. Typeriltä. Turhilta. Kannattaako tuhlata potentiaalista yhteistä aikaa turhaan pelailuun ja eroleikkeihin? Kannattaako rakkauden kanssa ylipäätään leikkiä? Jos Raymondia ei enää oikeasti olisi, en tiedä miten kykenisin jatkamaan. Elämästäni puuttuisi niin iso osa. Tai oikeastaan sydämestä.

Tiedän kuitenkin ettei Raymond ajattele noin. Hän elää halujensa mukaan, toteuttaa fantasioitaan ja pitää ihmiset erossa sydämestään. Yhdessä jatkaminen tarkoittaisi silloin mustasukkaisuutta, sydänsuruja ja tautiriskejä minulle. Onko fiksua altistua niille sen ajatusradan myötä ettei ole varmuutta kuinka kauan olemme tässä maailmassa ja jonka vuoksi ei kannattaisi nillittää epäolennaisista pikkujutuista ja sulkea siten itseltä onni ja rakkaus pois?

Onko parempi nauttia yhteisistä hetkistä kun niihin on vielä mahdollisuus vai kääntää kokonaan selkä hänelle ja suojella itseään taudeilta? Kumpaa pidän tärkeämpänä?

---

Kahden vuoden takaiset blogitekstini tuntuvat taas kovin ajankohtaisilta - mies, johon viittaan, on vain vaihtunut. Pohdin jälleen niitä samoja kysymyksiä, joiden kanssa aikoinaan kamppailin: tulenko enää rakastumaan ja voiko elämä tuntua koskaan muulta kuin vajaalta ilman ihmistä, jota rakastaa?