Pari vuotta sitten tulin raiskatuksi treffeillä. Kyseessä oli netistä löydetty mies, jonka olin kerran aikaisemmin tavannut julkisella paikalla. Tiesin hänen nimensä ja toimin kuten aina ennenkin tavalla, jonka luulin turvalliseksi ja jolla luulin suojelevani itseäni.
Henkilöllisyyden tietäminen ja ensimmäinen tapaaminen toivat turvallisen tunteen. Toisella tapaamisella menimme luokseni ja kuittasin nopeasti tekstarilla kaverille että kaikki oli ok. Sen jälkeen tulin raiskatuksi ja miehen lähdön jälkeen istuin lamaantuneena kotona. En kertonut siitä kenellekään - en pystynyt.
Vakituisissa seksisuhteissa olen tullut hakatuksi. Näiden miesten henkilöllisyydet olen myös tiennyt. Hakkauksista on jäänyt jälkiä: mustelmia ja juovia, jotka ovat pysyneet viikkoja. Viimeisin pieksentä sattui jo erottuamme. Sen jäljiltä oli pari päivää vaikea syödä - leukoihin sattui nyrkistä niin paljon.
Raiskaus oli aikanaan tosi paha juttu. Se järkytti. Siitä toipumisessa meni aikaa, ja se on saanut minut vielä varovaisemmaksi. Kaikki ajattelevat aina, ettei itselle satu mitään, että minä itse olen viisaampi kuin muut ja osaan huolehtia itsestäni. Moni myös kuvittelee, miten tositilanteessa toimisi: kirkuisi apua, panisi vastaan, pahoinpitelisi toisen ja juoksisi pakoon. Mutta siihen ei osaa varautua, miltä se todellisuudessa tuntuu olla omassa turvallisessa asunnossa naapureiden ympäröimänä ja tulla silti otetuksi väkisin.
Niitä miehiä, jotka myös hakkasivat, olen rakastanut. Kun ihminen, jota suhteen aikana eniten rakastaa hakkaakin, on siihen vaikea suhtautua. On vaikea satuttaa ihmistä, joka satuttaa itse. Minut on hakkauksen jälkeen sekä jätetty yksin asuntooni selviytymään minkä parhaiten taidan että myös otettu syliin, lohduteltu ja suukotettu. Ja kun kaikkien ajatusten kanssa jää lopulta yksin, on mieli aika sekaisin.
Miksi sitten en ole tehnyt rikosilmoituksia?
Minut raiskannutta miestä vihaan edelleen. Hän on korkeasti kouluttautunut ja hyvässä asemassa. Hänelle syyte raiskauksesta tai ylipäätään rikosilmoitus olisi uran kannalta erittäin huono asia. Minut hakanneet miehet ovat eri aloilla, mutta molemmat ovat urasuuntautuneita ja heille tällainen syyte pilaisi herkästi sekä nykyisen työn että omassa työssä etenemisen. Vihan keskelläkin toisen elämän pilaaminen tuntuu vaikealta. Raiskaus tai hakkaus kesti hetken ja on jo ohi, mutta rikosilmoitukset asiasta voivat pilata toisen ihmisen loppuelämän.
Jollain tavalla se, että tiedän kaikkien näiden miesten henkilöllisyydet, vaikuttaa halukkuuteen viedä asiaa eteenpäin. Tuntuu, että olisi helpompi tehdä raiskausilmoitus jostakin nimettömästä kuin ihmisestä, jonka henkilöllisyyden tietää. Ehkä se on ymmärrettävääkin? Tuttujen tekemistä raiskauksista tehdään rikosilmoituksia harvemmin kuin tuntemattomien tekemistä.
Rikosilmoituksen tekeminen tuntuu häpäisevältä. Tuntuu vaikealta tulla esiin, kertoa henkilökohtaisista asioistaan ja käydä lääkärissä. Rikosilmoituksen tekeminen tuo sellaista "julkisuutta", joka tuntuu kammottavalta. En halua käydä läpi henkilökohtaisia asioitani ventovieraiden ammattilaisten kanssa - olemaan kuulusteltavana ja tutkittavana. Prosessin pituus ja epätietous siitä, mitä tapahtuu, saa varuilleen. Se, miten uhria syyllistetään, ei myöskään kannusta tuomaan niitä arkoja asioita esiin.
Onko kaikki tonginta ja asioiden pitkällinen käsittely sen arvoista, että saisin syyllisen leiman iskettyä näihin miehiin ja vähäsen korvauksia? Tähän asti mielestäni ei. Nostan hattua heille, jotka pystyvät viemään asioita eteenpäin, mutta minä en siihen pysty.
