bdsm, narsismi, narsisti, pettäminen, pettäjä, salasuhde, toinen nainen, uskottomuus

sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Raiskatut ja pahoinpidellyt luuseriuhrit

     Uutisissa on kohuttu julkisuudessa olevista, rikkaista ja vaikutusvastaisista, pidetyistä - jopa rakastetuista - miehistä, jotka olivat vuosikymmeniä hyväksikäyttäneet naisia ja lapsia. Osa lähipiiristä tiesi näiden miesten toiminnasta, mutta lähipiiri ja raiskatut pysyivät hiljaa ja yhä uudet kokivat saman kuin he: raiskauksen ja nöyryytyksen.

Uutisia lukiessa nousi viha. Voimakas viha. Viha villaisella painamista kohtaan ja sitä, miten toiminta saattoi jatkua, koska kukaan ei ollut uskaltanut puhua siitä. Viha siitä, miten moni olisi säästynyt siltä, jos joku olisi avannut suunsa. Minusta viimeisimpien uhrien kärsimys oli osittain aiempien uhrien vika. Jos uhrit olisivat nostaneet syytteen ja tuoneet asian julkisuuteen nopeammin, olisi myöhemmiltä uhreilta ehkä säästytty.

Vasta myöhemmin aloin ymmärtää uhreja. Aloin ymmärtää, miksi suuri osa päätti pysyä hiljaa. Aloin jopa taipua siihen, että minä uhrina en ehkä itsekään kertoisi asiasta kenellekään. Se olisi liian hirvittävää, häpeällistä. Sillä kuka minua uskoisi, jos syyttäisin jotakuta rikasta ja vaikutusvaltaista - miestä, jota rakastetaan? Minusta tulisi ehkä yksi niistä juorulehdissä avautuvista rahanahneista tyrkyistä, joiden tarinoille kohoteltaisiin kulmia. Pilaisin oman maineeni. Kävisin tuhoontuomittua sotaa.

On paljon helpompaa ottaa raiskaajalta rahaa ja luvata olla hiljaa kuin tuoda asiaa julkisuuteen ja ottaa se riski, ettei todisteita löydy, on sana sanaa vastaan ja jään vain yhdeksi toisen aseman hyväksikäyttämistä yrittäneeksi. Tositilanteessa olisin yksi näistä luuseriuhreista, jotka eivät uskalla kertoa kokemastaan vaan ottavat mieluummin sen kuusinumeroisen summan ja lupaavat pitää suunsa supussa. Kokisin syyllisyyttä tulevista uhreista, mutta kokisin käsieni olevan sidotut.

Minua kuvaillaan vahvaksi. Itsenäiseksi, sinnikkääksi ja vahvaksi. Paskat olen vahva. Tänään olen pyöritellyt mielessäni näkemistäni eksäni kanssa. Ja itkenyt. Pohtinut sitä pelkoa, mitä tunsin nyrkin edessä. Sitä avuttomuuden tunnetta ollessani alastomana rappukäytävässä hakattavana uskaltamatta huutaa ja sitä yksinäisyyttä, kun kukaan ei tullut apuun.

Kerroin vasta eksälleni, mitä suhde R:ään ja vuosien hakkaaminen teki mielelleni. Silti eksästäni oli erinomainen idea satuttaa minua. Lyödä nyrkillä. Olla välittämättä siitä, miten pelkäsin ja miten pyysin että voisin mieluummin palvella häntä. Olla välittämättä niistä kyyneleistä, jotka tulvivat silmiin jo ennen ensimmäistäkään lyöntiä.

Näkemisestä on jo kaksi viikkoa, mutta tunnen edelleen pelkoa. Pelkoa nyrkistä ja tukehtumisesta, muistoja siitä pelosta ja kauhusta, mikä avuttomuudesta tulee. Luulen, että näkemisestä tulisi toipua nopeammin, mutta minulla ei tunnu olevan välineitä siihen. En minä tiedä, mitä tunteilleni tekisin. En minä tiedä, miten peloista pääsee pois. En minä voi kertoa kenellekään, että tapailen taas väkivaltaista eksääni, josta erottuani olin hajalla niin kauan kunnes hän alkoikin taas tapailla minua.

Vaikka autan ihmisiä elämänsä ja mielensä pulmien kanssa, menetän kaikki keinot kun kyse on omasta elämästäni. Luin vasta artikkelin väkivaltaa kohdanneiden puhelimesta, jossa vapaaehtoiset päivystäjät vastaavat. En muista palvelun nimeä enkä halua sitä googlettaa. Siitä on vinkattu minulle aiemminkin, mutta se on ollut jossain mieleni sopukoilla. En ole muistanut, että sellainenkin on. Numero, johon anonyyminä soittaa. Joku, jonka kanssa puhua. Joku, joka auttaa kun omien tunteiden ja kokemusten kanssa on solmussa.

Numeron ja päivystysajat selvittäisi helposti. Silti jokin estää minua nyt. Ei minulla ole parisuhdetta vaan varattu mies, jota tapailen. Emme me asu yhdessä eikä meillä ole yhteisiä lapsia. Minusta tuntuu, että on jopa oma vikani, että tulin hakatuksi. Olisin voinut olla menemättä eksäni luokse. Vaikka olisin saanut rapussa huutaessani vielä pahemmin selkääni, olisi joku naapuri kuitenkin voinut olla kotona ja tulla avuksi - vähintään soittaa poliisit.

Syyllistän itse itseäni. Vähättelen suhteemme laatua sillä emmehän me seurustele ja asu yhdessä. Tuntuu, että vain minä voin tehdä asialle jotain. Ehkä eniten pelkään, että auttavassa puhelimessa joku syyllistäisi, vähättelisi, sanoisi että se on voivoi ja toivoisi, että seuraava soittaja olisi parempi uhri, jota auttaa.

Tänään toivon, että kyyneleeni tyrehtyvät jotenkin itsestään, että pelkotilat jotenkin humpsahtavat pois ja että jotenkin vain pääsisin nätisti eroon siitä pahasta, sekavasta olosta kun sekä pelkää, vihaa että rakastaa. En minä(kään) ole vahva nainen vaan yksi luuseriuhreista, jotka eivät uskalla hakea apua.

6 kommenttia:

  1. Viihdyttävää lukemista tämä sinun blogisi, olet etevä kirjoittaja.

    MrF

    VastaaPoista
  2. No tällä kertaa ei niin viihdyttävää...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on hyvä kun postauksen aihe on mikä on. Mieliala alkaa onneksi hieman kohota tämän tekstin tunnelmista.:')

      Poista
    2. Ei aina ole joulu tai edes pikku sellainen. Myös sateiset ja pimeät ajat kuuluvat vuoteen ja elämään.

      Poista
    3. Totta, mutta kun tuntee niin vahvasti suuret tunteet, sitä toivoisi ettei niin tarvitsisi olla...:>

      Poista

Kommentit näkevät vasta ne hyväksyttyäni - jätäthän viestistäsi nimet ja arvaukset blogissa esiintyvistä henkilöistä.